Keskustelu kotiäitiyden paremmuudesta päivähoitoon verrattuna on kirvoittanut äidit ja isät avaamaan sanaisen arkkunsa. Luin juuri Eija-Riitta Korholan Uuden Suomen blogista kaunissanaisen kirjoituksen lasten kotihoidon puolesta. Hän oli monessa kohtaa oikeassa, eikä millään tavalla syyllistänyt niitä, jotka valitsevat toisin. Hän oli oikeassa sanoessaan, että mikäli kotiäitiyttä olisi ollut puolustamassa televisiossa joku muu kuin äärettömän provokatiivinen Nina Mikkonen, niin keskustelu olisi varmaan lähtenyt aivan toisille urille.
Olen miettinyt tätä kotihoitokysymystä lähinnä omien kokemusteni kautta. Itselläni on kolme lasta ja kokemusta sekä kotihoidosta, että päivähoidosta. Lisäksi tyttäreni on lastenhoitajana päiväkodissa. Minusta henkilöllä, jolla on kokemusta vain jommasta kummasta, ei ole oikeutta tuomita niitä, jotka ovat valinneet toisenlaisen hoitomuodon.
Muistan selkeästi, kuinka kolme vuotta lapsia kotona hoidettuani palasin työhön intoa uhkuen ja omasta mielestäni huomattavasti ”parempana” työntekijä kuin ennen lasteni syntymää. Lapsia hoitaessani sain valmiuksia myös työelämään. Päätöksenteko- ja ongelmanratkaisukyky paranivat, stressiä siesin paremmin ja sosiaaliset taidotkin kehittyivät.
Kotiin ei kuitenkaan kannata jämähtää. 1-3 vuoden hoitovapaajakso varmasti on vielä hyvä katko työelämään ja parantaa työelämävalmiuksia. Pitkittyneenä kotiäitiys kuitenkin saattaa kääntyä äitiä itseään vastaan. Maailma ja työelämä muuttuvat hyvin nopeasti ja on vaara, että tarvittavaa osaamista ei enää olekaan kun olisi aika palata työhön. Useimmilla äidellä on kuitenkin jopa usean kymmenen vuoden työrupeama edessä lapsiperhevaiheen jälkeen.
Vanhemmille valinnat eivät ole tietenkään helppoja. Onneksi nykypäivänä on useinmiten mahdollisuus valita eri vaihtoehtojen välillä. Jokaisella valinnalla saat jotain hyvää, mutta vastaavasti menetät jotain. Tehdyn päätöksen takana kannattaa kuitenkin seisoa pystyssä päin, eikä tuntea huonoa omaatuntoa. Lapsista kasvaa kyllä kunnon kansalaisia, kunhan tekee parhaansa.